Kirjoitan tämän blogin sinulle, minulle ja meille. Kirjoitan Sinulle, koska saan voimaa siitä, etten ole tässä yksin. Kirjoitan Minulle, koska se on omaa osallisuuttani ja osallistumistani. Kirjoitan Meille, koska tarvitsemme toisiamme – Me olemme olemassa juuri nyt, Me elämme tämän läpi ja aikanaan Me aloitamme jälleenrakentamisen.
Tässä taistelussa tarvitaan rakkautta. Jo nyt olen nähnyt ja kuullut lääkärien hoitavan sairaita, opettajien opetelleen digitaitoja, myyjien kysyneen kuulumisia, äitien ja isien toimineen uutisten puskurina, isoäitien ja isoisien lukeneen skypessä iltasatuja, toimittajien koonneen luotettavaa tietoa, työkavereiden kannatelleen toisiaan, naapureiden ostaneen toisilleen ruokaa ja ventovieraiden tervehtineen toisiaan varomatkan päästä. Tässä taistelussa olemme kaikki samalla puolella – samalla tavalla haavoittuvia – ja jokainen meistä voi omalla tavallaan olla auttajaksi muille.
Ei ole epäselvää, miksi tarvitsemme toisiamme. Juuri nyt kyse voi olla enemmänkin siitä, millä tavoin kukin meistä kykenee ja haluaa olla mukana. Yksikään kannustava sana tai hyväksyvä katse ei ole turha. Myös jokainen, joka suostuu sopeutumaan ja joka pitää yllä esimerkiksi perheensä arkipäivää, kannattaa koko yhteisöä. Kun menemme tästä yhdessä läpi, olemme yhdessä myös vahvempia, kun jälleenrakennus alkaa – ja se tosiaan alkaa!
Tähän hetkeen kuuluvat vahvuus ja heikkous yhtä aikaa. Voisiko vahvuus juuri nyt olla sitä, että aktiivisesti puolustaa ”hyvää”? Jos tämä ei olekaan taistelu pahaa vastaan, vaan taistelu hyvän puolesta? Me ihmiset voimme saada toisiltamme sitä, mitä itseltämme puuttuu ja toisinpäin. Samalla vahvuus on myös oman heikkouden ja omien mörköjen kohtaamista – sekä niiden pitämistä kantomatkan päässä. Sisäisten mörköjen luonne on pitää yllä jatkuvaa taistelua, mikä vie voimat ja huomion muilta asioilta – myös niiltä, joissa sinua tarvitaan.
Me ihmiset olemme yhteiskunta. Voisiko nyt olla kyse siitäkin, että puolustamme yhteiskuntaa ja yhteisöä jokaisen itselleen löytämän oman tehtävän kautta? Yhteiskunnissa on aina pitänyt puolustaa ”hyvää” ja se on ollut ihmisten tehtävä. Juuri nyt voimavarat on keskitetty uhkan torjuntaan, mutta tulee vielä päivä, jolloin taas juttelemme kadulla, kättelemme toisiamme, palaamme kouluun ja syömme ravintolassa. Kun se päivä tulee ja jälleenrakentaminen alkaa tarvitsemme samaa yhteisymmärrystä, sopimisen ja suostumisen taitoa, kun juuri nyt. Kun se päivä tulee, haluan kuulla linnun laulun ja laulaa sen mukana.
Zemppiterveisin – Pirjo
